Olen vuosien aikana alkanut kiinnittää huomiota siihen, miten eri tavoin tutut ihmiset kohdatessa käyttäytyvät. Kun kuljen kaupassa, pesäpallokentällä tai muuten ihmisten ilmoilla, vastaan tulee paljon tuttuja kasvoja. Entisiä koulukavereita, naapureita ja muita ihmisiä, jotka olen tavalla tai toisella oppinut vuosien aikana tunnistamaan ja jotka takuulla tunnistavat myös minut.

Ei kaikkia tuttuja tarvitse tervehtiä eikä tietenkään joka kerta. En minä sitä tarkoita. Tämä tarina käsittelee niitä tilanteita, joissa toinen selvästi tunnistaa, mutta välttelee tarkoituksella ja sen kyllä huomaa.

Moni tervehtii aivan normaalisti. Mutta sitten on niitä, jotka tulevat vastaan melkein käsivarren mitan päästä ja katsovat juuri silloin muualle. Yhtäkkiä kello kiinnostaa, kännykkä löytyy taskusta tai katse menee aivan toiseen suuntaan. Ei nyökkäystä, ei moita, ei mitään.

Minulle pieni nyökkäys tai tervehdys tarkoittaa vain sitä, että toinen huomaa minut ja minä huomaan hänet. Siinä ei tarvitse pysähtyä keskustelemaan, eikä vaihtaa kuulumisia. Siksi minun on joskus vaikea ymmärtää, miksi tuttukin ihminen mieluummin yrittää näyttää siltä kuin ei olisi huomannutkaan.

Olen tietenkin miettinyt syitä myös itsestäni. Olen kirjoittanut elämästäni aika avoimesti, eikä minun menneisyyteni ole kaikilta osin mikään kiiltokuvatarina. Minulla on myös mielipiteitä ja sanon niitä joskus julkisesti ja hiukan provosoiden. Ehkä joku ajattelee, että jos minun kanssani alkaa jutella, joutuu itsekin jotenkin näkyville. Minä kuitenkin kirjoitan ennen kaikkea omasta elämästäni, mutta joskus siinä sivutaan väistämättä myös muita ihmisiä. Jos kyse on muutenkin julkisuudessa olevasta henkilöstä, saatan käyttää nimeä, mutta tavalliset ihmiset pyrin pitämään jutuissani yleisellä tasolla. Enkä tietenkään halua ketään vastoin hänen tahtoaan esille tuoda.

Toinen mahdollinen syy voi olla paljon yksinkertaisempi ja liittyä ihan omaan olemukseeni. Olen ollut koko elämäni ilmeeltäni aika totinen ihminen. En ole sellainen, joka kulkee jatkuvasti hymy kasvoilla, ja olen saanut siitä kuulla vuosien varrella monta kertaa. Ehkä joku tulkitsee sen helposti niin, etten halua jutella tai että olen jotenkin vaikeasti lähestyttävä, vaikka itse en tarkoita ilmeelläni yhtään mitään.

Thaimaassa tästä huomautetaan vielä herkemmin. Siellä joku puolituttu saattaa seurueessa sanoa suoraan, että hymyile vähän. Olen siihen joskus vastannut, että ethän sinäkään aina hymyile, tai yksinkertaisesti että minä nyt olen vaan naamaltani tämmöinen. En minä siitä varsinaisesti loukkaannu. Se on enemmän sellainen asia, jonka olen oppinut kuittaamaan huumorilla ja jonka kanssa olen elänyt koko ikäni. Ehkä silläkin on joskus vaikutusta siihen, miten ihmiset minua lähestyvät. Jos toinen näkee valmiiksi totisen ilmeen, hän voi tehdä siitä oman tulkintansa jo ennen kuin kumpikaan on sanonut mitään.

Yhden muutoksen olen huomannut myös sen jälkeen, kun thaimaalainen vaimoni tuli elämääni ja Suomeen. Osa sellaisista tutuista, jotka ennen pysähtyivät juttelemaan tai kävivät liiketilassani muuten vain, katosi lähes kokonaan. Joidenkin kohdalla muutos on ollut niin selvä, ettei sitä oikein voi olla huomaamatta.

En minä tiedä varmasti, mistä se johtuu, koska en ole keneltäkään mennyt kysymään, miksi et enää käy tai miksi nykyään katsot kaupassa muualle. Olen kuitenkin miettinyt, liittyykö siihen joskus puolisoiden välistä mustasukkaisuutta tai ihan vain pelkoa siitä, mitä toinen saattaisi ajatella. Joku mies voi ehkä ajatella, ettei kotona katsottaisi hyvällä sitä, että hän käy entiseen tapaan paikassa, jossa on myös nuorempi ulkomaalainen nainen.

Ja ehkä sama toimii joskus myös toiseen suuntaan. Joku nainen saattaa ajatella, että hänen miehensä innostuu liikaa ajatuksesta nuoremmasta ja kauniista ulkomaalaisesta naisesta ja alkaa itsekin katsella uusia kalastusmaita ja tämän vuoksi tämä nainenkaan ei enää käy samoin kuin ennen. Ehkä mukana on kateutta, epävarmuutta tai jotain muuta, mitä minä en osaa edes arvata.

Nämä ovat kuitenkin vain minun pohdintojani. En voi tietää toisten ihmisten syitä, jos he eivät niitä itse kerro.

Ehkä osa tästä kaikesta on myös ihan tavallista ihmisten sosiaalista kömpelyyttä. Kaikki eivät tiedä, pitäisikö pysähtyä, pitäisikö sanoa moi vai riittääkö nyökkäys. Nykyään kännykkä tarjoaa helpon pakotien. Sen voi ottaa esiin juuri silloin, kun ei tiedä, miten tilanteessa pitäisi olla.

Minulla on tässä myös oma vikani. Jos olen muutaman kerran yrittänyt tervehtiä eikä mitään tule takaisin, alan helposti toimia samalla tavalla. Lopetan yrittämisen. Sen jälkeen voi syntyä tilanne, jossa kumpikin katsoo toiseen suuntaan ja ehkä kumpikin ajattelee, että toinen välttelee.

Silti olen alkanut ajatella, että parempi olisi vain tervehtiä. Sanoa moi ja jatkaa matkaa. Silloin minun ei tarvitse jälkeenpäin miettiä, huomasiko toinen nyökkäykseni vai ei. Jos vastausta ei tule kerran tai kaksi, elämä jatkuu siitä huolimatta.

Ehkä kaikkein vaikeinta tällaisissa tilanteissa on se, että ihminen alkaa itse keksiä syitä toisen käytökselle. Kun toinen ei sano mitään, tyhjä kohta täyttyy helposti omilla ajatuksilla. Minulla se menee helposti siihen, että alan miettiä omaa menneisyyttäni, kirjoittamistani tai sitä, onko minussa jotain, minkä vuoksi toinen haluaa ottaa etäisyyttä.

Totuutta minä en useimmiten tiedä. Tiedän vain sen, että tervehtiminen on pieni asia. Ehkä juuri siksi sen puuttumisen huomaa niin helposti.

Tämänkin asian kanssa minä pystyn elämään, ja varmasti sinäkin. Kirjoitinpa vain taas ajatuksiani "ääneen".