"Kun ihmiset katsovat meitä"

Meillä oli 28. heinäkuuta viides hääpäivä. Se sai minut ajattelemaan yhteisiä vuosiamme ja myös sitä, miltä me ehkä ulkopuolisten silmissä näytämme.

Minulla on thaimaalainen vaimo. Chen on pienikokoinen, vain noin 145 senttimetriä pitkä. Kun kuljemme yhdessä, huomaan joskus ihmisten katseet. Kaikki eivät tietenkään ajattele mitään erityistä, mutta joidenkin kasvoilta voi nähdä ihmettelyn tai jopa jonkinlaisen paheksunnan.

Osaan kuvitella, mitä heidän mielessään saattaa liikkua. Vanhempi suomalainen mies ja häntä nuorempi, pienikokoinen thaimaalainen nainen. Onko tässä jonkinlaista hyväksikäyttöä? Jos on, niin kumpi käyttää kumpaa hyväkseen? Ehkä ajatellaan, että nuorempi vaimo on kiinnostunut vanhemman miehen rahoista tai mahdollisuudesta päästä Suomeen.

Joku saattaa puolestaan miettiä, olenko minä tarkoituksella etsinyt itseäni paljon pienemmän ja nuoremman naisen. Todellisuudessa kumpikaan ajatus ei osu oikeaan.

En voi myöskään väittää, etteikö minullakin olisi joskus ollut samanlaisia ennakkoluuloja. Ehkä juuri siksi ymmärrän ainakin jossain määrin, miksi ihmiset katsovat. Ihminen tekee helposti johtopäätöksiä muutaman sekunnin perusteella. Hän näkee kaksi ihmistä, heidän ikäeronsa, ulkonäkönsä ja kokonsa ja rakentaa mielessään valmiin tarinan.

Meidän tarinamme ei kuitenkaan syntynyt niin. Kun aloimme Chenin kanssa keskustella, hän kertoi kyllä pituutensa. En osannut silloin ajatella asiaa sen enempää. Videopuheluissakaan ihmisen kokoa ei oikein pysty hahmottamaan. Ruudulla kaikki näyttävät suunnilleen samankokoisilta.

Kun tapasimme ensimmäisen kerran Thaimaassa, odotin häntä hotellin ovella. Chen saapui mopotaksilla ja nousi sen kyydistä. Muistan edelleen ensimmäisen ajatukseni. Voi miten pieni nainen.

Olin aidosti yllättynyt. Vaikka tiesin hänen pituutensa, en ollut ymmärtänyt, miltä se käytännössä näyttäisi. Heti mieleeni tuli myös ajatus siitä, mitä muut ihmiset meistä mahtaisivat ajatella.

Kun lähdimme ensimmäistä kertaa yhdessä kävelemään, olin hetken tavallista tietoisempi siitä, miltä me ehkä muiden silmissä näytimme. Chenin pienikokoisuus ja meidän ikäeromme saivat minut miettimään ympärillä olevien ihmisten katseita enemmän kuin olisi ollut tarpeen. Tunsin jopa lievää epävarmuutta. En Chenin vuoksi, vaan siksi, että annoin hetkeksi liikaa merkitystä sille, mitä muut mahdollisesti ajattelivat.

Tunne meni nopeasti ohi. Minähän tiesin hänen ikänsä. Tiesin, kuka hän oli ja millainen ihminen hän oli. Hän ei ollut minulle pieni thaimaalainen nainen, vaan Chen ihminen, johon olin tutustunut ja johon olin jo rakastunut.

Ikäeroamme on kolmetoista vuotta. Se ei ole koskaan tuntunut minusta suurelta tai kauhistuttavalta. En myöskään rakastunut hänen pituuteensa, kokoonsa tai siihen, miltä me yhdessä muiden silmissä näytämme.

Rakastuin ihmiseen.

Kukaan ei pysty täysin varmasti selittämään, miksi juuri tietty ihminen alkaa tuntua tärkeältä. Mutta siinä vaiheessa, kun rakkaus oli syntynyt, en enää nähnyt Chenin kokoa samalla tavalla. Hän ei ollut minulle lyhyt, pieni tai mitään muutakaan. Hän oli vain Chen johon olin rakastunut.

Myös ajatus taloudellisesta hyväksikäytöstä on meidän kohdallamme väärä. Suhteemme alussa minä panostin yhteiseen tulevaisuuteemme myös rahallisesti. Se oli luonnollista, koska elämäntilanteemme olivat erilaiset ja välillämme oli pitkä matka. Nyt Chen on ollut Suomessa töissä jo useamman vuoden. Meidän taloutemme toimii käytännössä tasan puoliksi. Molemmat tekevät töitä, osallistuvat menoihin ja kantavat vastuuta yhteisestä elämästä.

Tärkeintä ei silti ole se, pystymmekö todistamaan muille taloutemme olevan tasapainossa. Meidän ei tarvitse esitellä kuitteja tai tiliotteita kenellekään. Tärkeintä on se, että me itse tiedämme, millainen suhteemme on ja että meillä on hyvä olla yhdessä.

Kuljemme edelleen käsi kädessä lähes kaikkialla. Niin teimme suhteemme alussa ja niin teemme varmasti jatkossakin.

Nykyään muiden katseet eivät juuri häiritse minua. Joskus ne lähinnä huvittavat. Kun huomaan jonkun katsovan erityisen pitkään tai arvostelevasti, saatan hymyillä hänelle takaisin. Joskus ystävällisesti, joskus ehkä hieman ylimielisestikin.

Minä nimittäin tiedän jotakin, mitä katsoja ei tiedä. Hän näkee vain vanhemman suomalaisen miehen ja pienikokoisen thaimaalaisen naisen. Hän ei tiedä keskusteluistamme, yhteisistä vuosistamme, pitkästä odotuksesta, vaikeuksista, tavallisesta arjesta eikä siitä rakkaudesta, joka välillämme on.

Joku katsoo ehkä paheksuen. Joku ihmetellen. Joku saattaa katsoa kateellisenakin. En voi tietää heidän ajatuksiaan, eikä minun enää tarvitsekaan tietää.

Viisi vuotta sitten menimme naimisiin. Sen jälkeen olemme rakentaneet yhteistä elämäämme päivä kerrallaan, kuten muutkin avioparit.

Me tiedämme itse, keitä olemme toisillemme.

Ja se riittää.