Kun olen nyt viime aikoina tehnyt eräitä paperitöitä tärkeää asiaa kohti, huomasin taas yhden asian itsestäni. Tai olen kyllä tiennyt sen jo pitkään, mutta se tuli taas selvästi näkyviin.

Minä voin paljon paremmin silloin, kun minulla on jokin tavoite, jota kohti menen.

Se ei tarkoita sitä, että aloittaminen olisi helppoa. Päinvastoin. Usein juuri aloittaminen on se kaikkein vaikein kohta. Kun edessä on iso määrä paperia, selvittämistä, muistettavaa ja hoidettavaa, niin se alkaa helposti ahdistaa jo etukäteen. Päässä siitä muodostuu yksi iso työmäärä. Sellainen musta seinä, jossa ei näy ovea eikä ikkunaa.

Sitten kun lopulta alan tehdä, ensimmäinen vaihe on usein aika sekava. Tuntuu kuin kulkisi sumussa. Katson papereita, ohjeita ja vaatimuksia, mutta en oikein saa mistään kiinni. Hetken on sellainen olo, etten ymmärrä mitään. Kaikki on levällään ja oma pää yrittää vasta rakentaa siihen jonkinlaista järjestystä... ahdistaa! Mieli toistaa."En osaa, ei tästä tule mitään".

Mutta yleensä jossain vaiheessa tapahtuu se muutos.

Kun olen saanut ensimmäisestä narun päästä kiinni, asiat alkaa vähitellen avautua. Ensin yksi kohta selkiytyy, sitten toinen. Sitten huomaan, että tämä ei olekaan enää vain epämääräinen möykky, vaan tästä alkaa muodostua kokonaisuus. Siinä vaiheessa tekeminen alkaa muuttua mielekkääksi ja näen vain tavoitteen edessäni.

Minulla on kai sellainen luonne, että kun ryhdyn johonkin, haluan tehdä sen kunnolla. Se ei aina ole pelkästään hyvä asia, koska täydellisyyden tavoittelu vie paljon voimia. Se tekee aloittamisesta raskaampaa, koska en lähde vain vähän kokeilemaan, vaan mielessä on heti se, että tämä pitää saada kunnolla valmiiksi.

Toisaalta juuri sama piirre näkyy myös lopputuloksessa.

Nytkin eräs henkilö sanoi, että tätä on helppo viedä eteenpäin, kun kaikki on niin siististi ja tarkasti tehty. Kyllähän se hyvältä tuntui kuulla. En minä sitä mitenkään suurena saavutuksena itse osaa pitää, koska ajattelen helposti, että näin nämä vain pitää tehdä. Mutta ehkä kaikki eivät sitten kuitenkaan tee niin.

Ehkä minä en aina itse arvosta sitä, mitä saan aikaan, koska näen enemmän sen vaivan ja ahdistuksen hetken, kuin sen lopputuloksen. Tiedän, miten monta kertaa olen (perfektionisti) tarkistanut, järjestellyt, miettinyt ja varmistanut. Tehnyt kaiken uudelleen, ja muokannut. Ulkopuolinen näkee vain valmiin pinon papereita. Minä näen myös sen kaiken työn, mikä sen takana oli. Myös sen turhan työn.

Siksi tällainen palaute tuntuu hyvältä, vaikka en sitä kovin isosti osaakaan vastaanottaa.

Tätä kai minä tässä oikeastaan mietin. En edes ihan tiedä, miksi kirjoitan tästä. Ehkä tämä on vain minun tapani käsitellä asioita. Kirjoitan, järjestelen ajatuksia ja samalla ymmärrän itseäni vähän paremmin.

Ehkä olen siinä mielessä vähän omanlaiseni ihminen. Tai ainakin sellainen, joka tarvitsee jonkin suunnan, ennen kuin asiat lähtevät kunnolla liikkeelle. Ilman tavoitetta mieli alkaa helposti pyöriä paikallaan. Mutta kun tavoite löytyy ja pääsen alkuun, niin siitä samasta mielestä löytyykin voimaa, tarkkuutta ja sitkeyttä.

Aloittamisen hetki ei siis ehkä kerro minusta kaikkea. Se kertoo vain sen hetken vaikeudesta.

Se, mitä tapahtuu sen jälkeen, kertoo enemmän.