Vimpelin Veto 2026 – Kultaa!

Kausi, jota en osannut odottaa

Kun kautta 2026 nyt katsoo kokonaisuutena, siinä on jotain sellaista, mitä en vielä keväällä osannut odottaa. Vimpelin Veto ei vain voittanut Suomen mestaruutta, vaan koko kesä tuntui vähitellen rakentuvan kohti sitä. Runkosarja, puolivälierät, välierät ja lopulta finaalit muodostivat jatkumon, jossa Veto osoitti kerta toisensa jälkeen saman ominaisuuden. Peli ei aina ollut täydellistä, mutta joukkue löysi keinon voittaa.

Keväällä oma arvioni oli, että Veto olisi runkosarjassa ehkä neljäs. Siinä vaiheessa se tuntui aivan realistiselta. Samoilla seuduilla liikuttiin monissa asiantuntija-arvioissakin, eikä oikein ollut mitään syytä olettaa, että edessä olisi tällainen kausi. Joukkueessa oli paljon hyvää, mutta mestaruutta ei keväällä voinut pitää minään itsestään selvänä, vaikka tavoite se tottakai oli. En usko, että joukkue itsekään silloin vielä näki, kuinka vahvaksi kokonaisuus kesän aikana kasvaisi.

Käsitys alkoi kuitenkin muuttua aika nopeasti. Veto ei vain voittanut pelejä, vaan tavassa pelata alkoi näkyä leveyttä, nopeutta, vaihtovoimaa, kotiutusvoimaa ja ennen kaikkea yhä vahvemmaksi kasvanut ulkopeli. Vähitellen alkoi tuntua siltä, että tässä saattaa olla paljon enemmän kuin keväällä osattiin odottaa. Kun runkosarja päättyi, Veto oli pelannut 33 ottelua ja hävinnyt niistä vain viisi. Keväinen arvio neljännestä sijasta oli siinä vaiheessa jäänyt jo kauas taakse.

Kun tuota nyt lukee, sanoilla on ihan toinen paino kuin vuosi sitten. Pudu todella palasi kentälle. Ei vain tuttuun paitaan ja tutulle Saarikentälle, vaan takaisin isoon rooliin joukkueessa. Hän palasi pelaamaan ja tekemään tulosta. Hänestä tuli Vedolle tärkeä kotiuttaja, kapteeni ja yksi koko joukkueen henkisistä tukipilareista. Kauden päätteeksi hän seisoi Saarikentällä jälleen mestarina.

Puputti pelasi huikean kauden. Hän voitti runkosarjan lyöjäkuninkuuden lukemalla 7+82=89 ja myös tehopelaajan tilaston 101 tehopisteellä. Tilastot kertovat paljon, mutta eivät kaikkea. Kokemus ja kyky kantaa vastuuta näkyivät läpi kauden myös sellaisissa hetkissä, joista ei jää omaa saraketta tilastoihin.

Mutta tämä mestaruus ei ollut yhden miehen tarina. Ehkä juuri siinä on koko kauden ydin. Vedolla oli poikkeuksellisen paljon pelaajia, jotka onnistuivat omissa tehtävissään. Joku saattoi olla yhtenä päivänä näkyvä ratkaisija ja seuraavassa ottelussa joku toinen. Kun yksi kotiuttaja jäi ilman onnistumisia, toinen teki juoksut. Kun ykköskärjen peli ei lähtenyt, peliä pystyttiin rakentamaan toisesta suunnasta. Ja kun sisäpeli ei ollut parhaimmillaan, ulkopeli pystyi pitämään ottelun hallinnassa.

Mikko Vihriälä pelasi erittäin vahvan kauden. Hänen nopeutensa näkyi läpi kesän, ja hän voitti ensimmäistä kertaa urallaan etenijäkuninkuuden 59 tuodulla juoksulla. Samalla hän hoiti isoa vastuuta ulkona kopparina. Mestaruuden ratkaisseessa kolmannessa finaalissa hän toi puolet Vedon kuudesta juoksusta.

Aleksi Lassila oli sisäpelin keskeisiä rakentajia. Vaihtajana hänen työnsä jää helposti kotiuttajien lukujen taakse, vaikka juuri siitä syntyy suuri osa niistä tilanteista, joista juoksut myöhemmin tehdään. Pudotuspeleissä hänen merkityksensä näkyi myös siinä, että hänet palkittiin pudotuspelien arvokkaimpana pelaajana.

Elmeri Anttila oli jälleen niitä pelaajia, joiden roolia on vaikea mahduttaa yhteen lokeroon. Hän rakensi tilanteita, eteni, vaihtoi, ratkaisi ja kantoi vastuuta kopparina. Toisessa finaalissa Hiukassa hän nousi sisäpelissä suureen rooliin, mutta koko kauden mittaan hänen arvonsa oli juuri monipuolisuudessa.

Lauri Vihriälän kohdalla haluan nostaa erityisesti ulkopelin esiin. Hän pelasi etukentällä ja oli siellä parhaimmillaan huipputasoa. Nopea reagointi, rohkea pelaaminen ja kovat polttoheitot olivat iso osa Vedon ulkopelin rakennetta. Sisällä hänen numeronsa oli neljä ja tehtävä painottui kotiuttamiseen, mutta minulle hänen suurin nousunsa tällä kaudella näkyi juuri ulkopelissä.

Veeti Kortehisto ja Atte Kortehisto toivat joukkueeseen nuorta nopeutta ja ennakkoluulottomuutta. Molemmat pystyivät tuomaan peliin vauhtia ja uusia vaihtoehtoja, eikä heidän roolinsa jäänyt vain yksittäisiin suorituksiin. Tällaiset pelaajat olivat osa sitä leveyttä, joka näkyi koko kesän.

Mikko Kanala toi joukkueeseen kokemusta ja sellaista pelivarmuutta, jota tarvitaan erityisesti kovissa otteluissa. Hänen kärkilyöntiensä onnistumisprosentti oli runkosarjassa 76,9, mikä kuvaa hyvin sitä varmuutta, jolla hän tehtäviään hoiti.

Juho Heikkala jatkoi kasvuaan ison roolin pelaajaksi. Hänestä on tullut mies, joka pystyy tekemään ratkaisuja niin sisällä kuin ulkona. Syksyn peleissä näkyi hyvin, ettei hänen vastuunsa ole enää mikään sivurooli, vaan hän on yksi niistä pelaajista, joiden varaan Veto voi rakentaa myös vaikeissa hetkissä.

Matias Rinta-aho toi jokeriosastolle kokemusta ja lyöntivoimaa. Pudotuspeleissä hänen merkityksensä kasvoi, ja kolmannessa finaalissa hän löi myös yhden mestaruusottelun kuudesta juoksusta.

Jere Saukko jäi loppupeleissä pienemmälle roolille, mutta koko kauden paketissa häntä ei voi unohtaa. Hän on ollut jo vuosia Vedolle tärkeä etenijäjokeri ja oli sitä jälleen runkosarjassa. Mestaruuskausi ei rakennu vain syyskuun ratkaisupeleissä, vaan myös niissä kesän otteluissa, joissa etenijäjokeri tekee oman työnsä ja antaa muille mahdollisuuden ratkaista.

Ja sitten on ulkopeli. Siitä ei voi tämän kauden Vetoa puhuttaessa mennä nopeasti ohi. Ville Soini toi lukkarina peliin rytmin, joka oli välillä poikkeuksellisen nopea. Syöttö saattoi nousta heti, kun tilanne sen salli, eikä vastustajalle annettu aikaa asettua rauhassa seuraavaan suoritukseen. Toisessa hetkessä tempo muuttui. Vastustajan oli vaikea päästä koko ajan samaan rytmiin.

Mutta tällainen lukkaripeli ei toimi sillä, että lukkari yksin on nopea. Koko ulkokentän pitää olla joka hetki valmis samaan rytmiin. Nopean tempon riskinä on pidetty sitä, että lyönti ehtii lähteä ennen kuin kaikki ulkopelaajat ovat omilla paikoillaan ja kentälle jää aukkoja. Vedolla niitä aukkoja ei käytännössä jäänyt. Etukenttä, linja ja kopparit pysyivät Soinin mukana, ja juuri se teki nopeasta rytmistä joukkueen vahvuuden eikä riskin.

Soinin rinnalla on muistettava, että Vedon ulkopelin johtaviin hahmoihin on jo vuosia kuulunut Severi Lassila. Hän on voittanut pelaajien äänestämän Kultaisen räpylän kolme kertaa peräkkäin vuosina 2021, 2022 ja 2023. Hänen merkityksensä näkyy sijoittumisessa, ennakoinnissa, kommunikoinnissa ja siinä rauhassa, jonka kokenut ulkopelaaja tuo ympärilleen. Nopea lukkaripeli tarvitsee ympärilleen juuri sellaisia pelaajia, jotka lukevat tilanteen nopeasti ja ovat valmiina ennen kuin pallo on ilmassa.

Kun siihen yhdistää Anttilan ja Mikko Vihriälän kopparipelin, Heikkalan ja muun linjan työn, Laurin ja Aleksi Lassilan vahvan etukenttäpelaamisen sekä muun kentän liikkeen, alkaa ymmärtää paremmin, miksi Veto pystyi voittamaan niin monta erilaista ottelua. Veto tunnetaan helposti lyöntivoimaisena sisäpelijoukkueena, mutta vuoden 2026 mestaruus rakennettiin aivan yhtä vahvasti ulkopelin varaan.

Jussi Parven ja Pasi Tyynelän osuus kuuluu myös tähän kokonaisuuteen. Pelinjohto näkyy yleisölle selvimmin otteluiden aikana, mutta sen takana on koko kauden kestävä työ. Pelitavan rakentaminen, roolien löytäminen ja joukkueen valmistaminen siihen, että ratkaisuhetkillä jokainen tietää tehtävänsä. Parvi oli johtanut Vetoa jo edellisellä kaudella, ja nyt työ päättyi hänen ensimmäiseen miesten Suomen mestaruuteensa pelinjohtajana.

Joukkueen taustalla työtä tekivät myös fysiikkavalmentaja Tero Viinamäki, joukkueenjohtaja Markku Lassila, huoltajat Niko Luomala ja Mika Leväniemi sekä lääkäri Juuso Kujala, ja heidän lisäkseen moni muu, jonka työ ei välttämättä näy katsomoon asti. Pelaajat näkyvät kentällä, mutta pitkä kausi, harjoittelu, matkustaminen, palautuminen ja otteluihin valmistautuminen eivät pyöri itsestään.

Kesän edetessä alkoi samalla näkyä, ettei kyse ollut enää vain hyvästä alkukaudesta. Veto pystyi voittamaan monenlaisia otteluita. Välillä sisäpeli kulki, välillä ulkopeli kantoi, ja tiukoissa paikoissa joukkue löysi hämmästyttävän usein vielä sen yhden tarvittavan suorituksen. Kun runkosarja päättyi, kaikki piti kuitenkin näyttää vielä uudelleen.

Puolivälierissä vastaan tuli Pattijoki ja Veto vei sarjan 3–0. Välierissä vastaan tuli Manse PP ja tulos oli jälleen 3–0. Numerot näyttävät jälkikäteen suoraviivaisilta, mutta varsinkaan Manse-sarja ei ollut mikään kävely. Kolmas välierä Saarikentällä meni aina kotiutuslyöntikilpailuun saakka. Juuri näissä peleissä näkyi se ominaisuus, joka oli kulkenut Vedon mukana koko kesän. Vaikka vastustaja pysyi mukana loppuun asti, Veto löysi vielä yhden vaihteen.

Finaaleissa vastaan tuli Sotkamon Jymy. Ensimmäinen ottelu Saarikentällä oli hyvin tasainen. Veto voitti supervuoron jälkeen 1–0. Sen jälkeen puhuttiin paljon siitä, kumpi ottelussa oli ollut parempi. Minusta sitä ei tarvinnut lähteä suuresti väittelemään. Sotkamo pelasi hyvin. Kolmostilanteet tasan 11–11, Veto onnistui kärkilyönneissä paremmin ja teki yhden juoksun enemmän. Tiukassa pelissä se ratkaisi.

Toinen finaali Hiukassa oli jo aivan erilainen. Veto voitti 0–2 (1–4, 0–1). Kolmostilanteet menivät Vedolle 4–14 ja Sotkamo jäi yhteen juoksuun. Elmeri Anttila nousi sisäpelissä suureen rooliin, mutta minulle ottelusta jäi yhtä vahvasti mieleen Vedon ulkopeli. Soinin rytmi ja koko kentän mukana eläminen tekivät Sotkamon sisäpelistä vaikeaa.

Kolmannessa finaalissa Sotkamo pystyi taas rakentamaan tilanteita. Molemmat joukkueet saivat 12 kolmostilannetta. Tällä kertaa ratkaisu ei siis ollut tilanteiden määrässä vaan siinä, mitä niistä tehtiin. Veto löi kuusi juoksua, Sotkamo kaksi. Vedon kotiutus onnistui 6/12, Sotkamon 2/10. Veto voitti molemmat jaksot 3–1 ja mestaruus ratkesi suoraan kolmessa finaalissa.

Ratkaiseva ottelu kuvasi hyvin koko kautta. Vedon kuusi juoksua tulivat viiden eri lyöjän mailasta. Puputti löi kaksi, ja yhden löivät Mikko Kanala, Lauri Vihriälä, Ville Soini ja Matias Rinta-aho. Elmeri Anttila oli kärkilyönneissä 6/6 ja Aleksi Lassila 6/7. Sotkamo sai tilanteensa, mutta Veto kesti ne ulkona ja käytti omansa paremmin sisällä.

33 runkosarjaottelua ja yhdeksän pudotuspeliä tekevät yhteensä 42 ottelua. Veto voitti niistä 37 ja hävisi vain viisi. Pudotuspeleissä saldo oli täydellinen 9–0. Pattijoki 3–0. Manse 3–0. Sotkamo 3–0.

Kun mestaruus varmistui, samalla päättyi yksi suomalaisen pesäpallon suurista pelaajaurista. Roope Korhonen pelasi viimeisen ottelunsa Saarikentällä. Hän edusti koko pääsarjauransa Sotkamon Jymyä ja oli vuosien ajan yksi Vedon kovimmista vastustajista. Tässä hetkessä seuran värit voi hetkeksi unohtaa. Korhonen päätti uransa 45-vuotiaana, 14-kertaisena Suomen mestarina ja Superpesiksen kaikkien aikojen lyöjäkuninkaana. Sellainen ura ansaitsee kunnioituksen.

---

Mestaruus ratkaistiin kentällä, mutta kautta ei tehty pelkästään niiden pelaajien ja pelinjohdon voimin, jotka näkyvät ottelupäivänä kaikkein selvimmin. Saarikentän ympärillä on vuodesta toiseen joukko ihmisiä, joiden työ alkaa jo paljon ennen ensimmäistä syöttöä. Kenttää valmistellaan, katsomoa ja ympäristöä laitetaan kuntoon, Vimpeliä koristellaan ottelupäivää varten, järjestyksenvalvojat, kioskit ja muut toimihenkilöt tekevät työnsä ja koko tapahtuma rakennetaan pala palalta valmiiksi.

Vedon media teki koko kauden hienoa työtä ja piti joukkueen arjen, ottelut ja tapahtumat mukana myös pelien välissä. Joukkueessa mediahenkilöinä ovat ainakin Susanna Korkiatupa ja PP Ylisuutari, mutta kiitos kuuluu tässäkin koko sille porukalle, joka työn tekemiseen osallistui.

Seuran johdossa Vimpelin Vedon puheenjohtajana toimii Vimpelin kunnanjohtaja Sam Leijonanmieli. Pienellä paikkakunnalla seura, kunta ja ympäröivä yhteisö ovat väistämättä lähellä toisiaan. Veto ei ole Vimpelissä vain Superpesisjoukkue, vaan paljon suurempi osa paikkakunnan identiteettiä.

Ja sitten ovat kannattajat. Saarikentällä on niitä, jotka ovat kulkeneet Vedon mukana vuosikymmeniä, niitä jotka tulevat peleihin kaukaa ja niitä, joille jokin tämän kesän ottelu saattoi olla ensimmäinen. Joukkue pelaa kentällä, mutta ympärillä oleva yhteisö tekee Saarikentästä Saarikentän.

Siksi mestaruuskauden lopussa kiitos kuuluu paljon laajemmalle joukolle kuin pelkästään joukkueelle. Pelaajille ja pelinjohdolle, valmennukselle ja huollolle, seuran taustalla työskenteleville, medialle, talkoolaisille, järjestyksenvalvojille, kentän ja tapahtumien rakentajille, yhteistyökumppaneille ja kannattajille. Kiitos ihan kaikille, jotka omalla osuudellaan tekivät kesästä 2026 tämän näköisen.

Hyvälle joukkueelle käy välillä niinkin, että pallo pomppii sopivasti. Mutta 42 ottelua, 37 voittoa, vain viisi tappiota ja yhdeksän pudotuspeliä ilman ainuttakaan häviötä eivät synny tuurilla. Ne syntyvät siitä, että joukkue pystyy voittamaan monella tavalla ja löytää vaikeissa paikoissa tarpeeksi usein sen yhden ratkaisevan suorituksen.

Vimpelin Veto on Suomen mestari 2026. Seitsemännen kerran seurahistoriassa.